Vaaleanpunainen lupiini

Pari kesää sitten elokuussa tehtiin vierailu Turun rannikolle. Oli lämmintä ja kuivaa, kuten siellä rannikolla ylensä on. Serkun saarimökin pihalla omenapuiden alla oli pieniä lupiinin alkuja ihan kuin odottamassa ottajaa. Meillähän ei ole lupiinia puutarhassa, nyt voisi saada aitoa rannikon maatiaislupiinia. Sen kun kaivat siitä, sanoi poikamiesserkku ja muovipussikin löytyi.

Herää kysymys, miksi kipertää lupiinin taimi täältä kuivasta maasta hädin tuskin juuret koossa pysyen, kun kotipuolessa kylätien ojanpenkat notkuvat lupiineja kaikissa väreissä? Sitä paitsi juuri uutisoitiin haitallisista vieraslajeista, joihin komealupiini  kuuluu. Sitä pitää hävittää eikä sitä edes saa kasvattaa.

Kaikesta huolimatta ryhdyttiin tähän rikolliseen toimintaan. Teon takana on muistojen ketju. Siinä kyseisessä mökkipihassa olen viettänyt lapsuuteni kesiä ja ihmetellyt lupiineja, daalioita, pioneja, sormustinkukkia. Siellä on herkuteltu luumuilla ja omenilla. Siellä on maisteltu merivettä ja haisteltu suolaisia tuulia. Sen vuoksi pitää juuri ne lupiinin alut saada,

Hennot lupiinit sujautetaan muovipussiin sinällään ja vähän tuttua kuivaa maata mukaan. Lupiinit viedään Hämeeseen. Ne rotokottavat pari päivää unohdettuina pussissaan ja niitä kiusataan kuljettamalla ne perille moottoripyörän takaboxissa.

Kumma kyllä kuljetus onnistuu ja nuutuneet lupiinivetelykset istutetaan pitkään kukkapenkkiin suviruusun viereen. Seuraavina päivinä niitä kastellaan antaumuksella ja sitten ne saavat jäädä oman onnensa varaan sateiseen loppukesään ja syksyyn. Vähitellen kaksi honteloa lupiininalkua valmistautuu viettämään talven Hämeessä.

Seuraavana keväänä lupiinit heräävät ja toinen niistä on huomattavan vanttera ja kasvattaa muutamia kukkavanoja. Kukkien väri on se lupiinin perussininen. Toinen lupiininalku jurottelee, sillä kesä on kolea ja sateinen ja sellaiseen ei ole tottunut etelässä. Tulee syksy ja leikkaan lupiinin siniset kukinnot pois, jotta siemenet eivät leviä puutarhaan. Lupiinit kuihtuvat talveen.

Tänä keväänä, kesäkuun ensimmäisinä paivinä havaitsen yllättäen, että alapihan pitkässä kukkapenkissä suviruusun vieressä on avautunut vaaleanpunainen lupiinin kukka. Se on juuri sellainen väri, joka minua ihastuttaa: hento vaalea puna, melkein vanha roosa ja kukintojen sisäosasta pilkottaa lilaa. Kukkavarsia on useita ja ne avautuvat vähitellen kukin vuorollaan. Lämpimästä rannikkoilmasta kotoisin oleva kukkija voimistui tämän helletoukokuun avulla voi antaa kukintonsa kukkia täysillä kuten ennen. Minusta tuntuu, että se on nyt kotiutunut tänne. 

Vaaleanpunaisen kaveri, se perussininen, alkaa myös avata kukkiaan ja nuppuja on runsaasti. Siniset näyttävät  vaaleanpunaisten kanssa paljon iloisemmilta - tai ne korostavat toistensa väriä. 

Taidan jatkaa tätä rikollista toimintaa, siis lupiinien kasvatusta tässä mittakaavassa. Kukkien seassa voin hetken olla pikkutyttö mamman saaripuutarhassa. Lopuun kukkineet kukinnot leikkaan pois ja hävitän. Välillä tuon kuistin maljakkoon lupiineja kaikissa väreissä tienpenkasta.